Arkistojen aarteita lokakuulta 2010!
Lähin päivällä lenkille ja aattelin, että kierrän OIKEIN pitkän lenkin kannonkosken oravanniemeen ja sieltä rantoja pitkin puhistamolle ja edelleen maakuntauraa pitkin maantielle ...Pääsin kirjaston nurkalta oravanniemen tielle(oliskohan puol kilsaa meiltä), josta silmäni bongasivat romukasan metikön keskeltä. Eikun viivana ihmettelemään ihanaa näkyä. Aikani kiertelin ja kaartelin ja taisin päästellä jopa ääneen jonkinlaisia ihastuneita huudahduksia.
Ruosteista paksua ketjua vaikka kuinka paljon, mopon ratas, puhkiruosteisia peltipurkkeja, kiukaan nokisia luukkuja, rautalankaa varmaan 100 metriä ynnämuuta koristeellista mm takaneduskipinäsuoja..tietenkin nokinen ja ruosteessa.
Siihen sitten tuli talon isäntä traktorilla ja minä viivana kysymään, että minne tuo romukasa on menossa!
- Kaatopaikalle aattelin, isäntä hieroi päätään.
- Minä voisin ottaa osan, jos ei haittaa?
- No mitä sinä romulla?
- No enskiks pesen ja taiteilen jottae.
- Jaa, voiko niistä muka taiteilla, onko se joku nykyajan vitsaus?
- Kaikkihan pittää kierrättää, eikös se oo nykyaikaa!
- Mulla olis tuolla autotallissa vaikka mitä romua, lähe kahtomaan.
Syvän väpättäen ku pienellä koiranpennulla seurasin isännän harppomista.
- Tuolla olis vanhaa ruosteista ketjua enemmänki.
Mulla varmaan silmät levisivät lautasiks ensin ihastuksesta, mutta sitten kauhusta, ku aattelin, että minun pittää ne kaikki roudata itelleni.
Loppujenlopuksi sain nostettua kaikkein ohusempaa ketjua jumalattomasta kasasta, varmaan jotakin traktorin telaketjuja suurin osa. Kovasti kiitellen poistuin ja lupasin tulla kohta takaisin auton kanssa.
- Onko sulla ihan kaikki kotona, isäntä huuteli perääni??
- Raahaten kolinalla ja kilinällä painavaa ketjua perässäni ei ois tarvinnut varmaan ees vastata, mutta varulta huusin takaisin.
- Muutama ruuvvi taitaa olla ruostunut!
Jätin sen ketjun sinne muun romun kanssa oottamaan, vaikka Halloween olikin tulossa, en silti uskaltanut kettingin kanssa päivännäöllä kuleksia, sentään koululaisia vielä liikenteessä.
Kiukaan luukun kuiteskin otin varulta mukaan, ettei sitä kukaan veisi....voihan niitä olla joitakin muitakin samanlaisia romuhulluja moalimassa ja jopa meijän kylällä...
Palasin takaisin autolla ja niin sitä taas peräkontti täynnä "aarteita" löyty tältäkin reissulta.
Ja raitista ilmaa sekä kuntoa tuli riittävästi, kun tunnin verran siellä metässä siirtelin painavia tavaroita kiukaasta ruohonleikkuriin ja kaikkea siltä väliltä. Jouduin tosissani tekemään voimaliikkeitä, että sain siirrettyä pikkutavaroiden tieltä joitakin monikymmenkiloisia rautamöhkäleitä, joille en tiennyt ees nimeä..mitä lie maatalousastioita ja konneita.
Että lenkki loppui lyhyeen, mutta kyllä se kuntoilusta kävi silti!
Kuviakin on kunhan löydän!
Mukavaa viikonloppua♥.•´¯`•.¸¸.•.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lenkkeily. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lenkkeily. Näytä kaikki tekstit
perjantai 15. huhtikuuta 2011
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Ihan toisenlainen lenkki!
Arkistojen aarteita toukokuulta 2009!
Aattelin käydä tässä iltamassa pikasella lenkillä, mutta kilometrin jälkeen aattelinkin vähän oikaista maantielle metsäautotietä pitkin. Jouduin pellolle, joka oli juuri kynnetty. No, pellonpientareita pitkin pääsin lähemmäs tietä, mutta eessä olikin semmonen oja, että päätinkin mennä pientareita pitkin toiseen suuntaan. Tulisin minä johonkin toiselle tielle. Pelto loppui ja alkoi melkonen rytteikkö pienen ojan jälkeen. Takasinhan en enää lähe, päätin ja niin raivasin tietä eteenpäin.
Ojia oli enemmän, ku kapakoita hesassa ja yhen ojan yli, kun hyppäsin naamaani tarttui hämähäkin seitti. Juoksin ja huusin, ku alienin jahtaamana pitkin kuivuneita rytteikköjä ja puskia riipien kynsillä seittiä naamastani, kunnes tulin hakkuualueelle. Selvittelin vinkuvaa hengitystäni kunnes sain jumalattoman aivastus-sekä yskänkohtauksen. Kusikin tuli siinä rytäkässä housuun. Optimistisena ihmisenä huokasin, hyvä ettei paska. Ei sattunna paperia mukkaa eikä puhtaita housuja. Tällä tuulella kusiset housut kuivuisivat äkkiä.
Oli pakko saaha hengitys tasaiseksi, koska en tollo ollut tajunnut pikkulenkille ottaa piippua taskuun.
Istuskelin kannon nokassa vinkumassa kymmenisen minuuttia ja pälyilin ympärilleni. Silmiin osui mahtavia kantoja ja oisin ottanut mukaan mutten jaksanut kantaa. No sitten löysin semmosen, jota jaksoin nostaa. Viiskymmentä metriä eteenpäin hyvää tasasta maastoa ja sitten jumalaton veto-oja. Aikani mittailin ja etin kapeaa ylityskohtaa. Heitin kannon ojan yli ja sain kuin sainkin sen toiselle puolelle.
Ite otin vauhtia ja ponkasin, vaan maaperä olikin sateen ja roudan pehmentämää liejua, eikä jalkovälini venynyt tarpeeksi pitkälle, niin vajosin nilkkoja myöten savikuravelliin. Toinen lenkkari jäi vielä kiinni ja jouduin kepillä kaivamaan sen sieltä. Manaten kaikki kirosanat ilmoille tyhjensin kengän liejusta ja työnsin inhoten jalkaani.
Kannon kanssa jatkoin vaivalloista matkaa hampaat irvessä, nyt kynnöspeltoa pitkin. Kuravelliset lenkkarit keräsivät mukavasti multaa ympärille ja askel kävi painavammaksi. Mutta periksi ei anneta. Viimein näkyi jo tie ja taloja ja paikansin, missä olin. Pieni toivonkipinä syttyi rintaani, mutta samalla jysähti pelko ja häpeä. Miten pääsisin kottii asti kenenkää näkemättä.
Ajatukset lopahtivat, kun eessä oli vieläkin isompi veto-oja. Nyt piti ottaa kaikki erämiestaitonsa esille, että pääsisi kunnialla yli ilman uintia. Mittailin taas pitkin ojan reunoja, toisella puolella maa ainakin näytti kuivalta ja siinä olisi jopa mahollisuus pysyä. Otin vauhtia ja viskasin kannon. Kehuin ihteäni ääneen, mutta liian aikasi, sillä se alkoi pyörimään törmää alaspäin ja molskahti keskelle ojaa. Sain vieläpä kaikki kuraveet naamalleni, kun en tajunnut jännitykseltäni perääntyä.
Enimpiä rapoja laseistani pyyhkien päätin ottaa kunnon vauhit ja hypätä tuntemattomaan.
Pääsinhän minä toiselle puolelle. Housujen saumasta kuului KRÄTS ja selästä NAKS .Vieläpä samalla hetkellä kuiva hepponen maa alkoi murentua jalkojen alta ja hädissäni tarrasin käsillä puiden juurakkoon, joka olikin hepposta sammalta ynnämuuta hättöä. Päästin suosiolla irti, sillä tapahtumien kulkua ei enää voinut estää. Kourat täynnä aluskasvillisuutta molskahin kuravesiojaan perse eeltä. Kusi housuissa ei enää tuntunut missään. Ilmoille päästin semmosen manausloitsun, että säikähin itekki.
Optimistisena ajattelin, että olimmehan kannon kanssa sentään vielä yhtä. Änkesin ylös sen kanssa, väänsin enimmät veet vaatteistani ja kapusin tielle. Selkä oli näköjään naksahtanut takaisin, mutta housujen sivusauma repsotti ikävästi. Pälyilin ympärilleni pelokkaasti hirnahdellen, ku mikäki mielisairaalasta karannut hevonen. Olin juna-asemalla ja puikkelehtien puupinojen takaa pääsin metän suojia pitkin omalle takapihan hiekkatielle.
Ihmeekseni huomasin, etten ees ollut käyttänyt tietä vaan tullut sen pätkän Niskasen Antin peltoa pitkin takapihalle.
Siinä sitä oli extremeä kerrakseen xD
Aattelin käydä tässä iltamassa pikasella lenkillä, mutta kilometrin jälkeen aattelinkin vähän oikaista maantielle metsäautotietä pitkin. Jouduin pellolle, joka oli juuri kynnetty. No, pellonpientareita pitkin pääsin lähemmäs tietä, mutta eessä olikin semmonen oja, että päätinkin mennä pientareita pitkin toiseen suuntaan. Tulisin minä johonkin toiselle tielle. Pelto loppui ja alkoi melkonen rytteikkö pienen ojan jälkeen. Takasinhan en enää lähe, päätin ja niin raivasin tietä eteenpäin.
Ojia oli enemmän, ku kapakoita hesassa ja yhen ojan yli, kun hyppäsin naamaani tarttui hämähäkin seitti. Juoksin ja huusin, ku alienin jahtaamana pitkin kuivuneita rytteikköjä ja puskia riipien kynsillä seittiä naamastani, kunnes tulin hakkuualueelle. Selvittelin vinkuvaa hengitystäni kunnes sain jumalattoman aivastus-sekä yskänkohtauksen. Kusikin tuli siinä rytäkässä housuun. Optimistisena ihmisenä huokasin, hyvä ettei paska. Ei sattunna paperia mukkaa eikä puhtaita housuja. Tällä tuulella kusiset housut kuivuisivat äkkiä.
Oli pakko saaha hengitys tasaiseksi, koska en tollo ollut tajunnut pikkulenkille ottaa piippua taskuun.
Istuskelin kannon nokassa vinkumassa kymmenisen minuuttia ja pälyilin ympärilleni. Silmiin osui mahtavia kantoja ja oisin ottanut mukaan mutten jaksanut kantaa. No sitten löysin semmosen, jota jaksoin nostaa. Viiskymmentä metriä eteenpäin hyvää tasasta maastoa ja sitten jumalaton veto-oja. Aikani mittailin ja etin kapeaa ylityskohtaa. Heitin kannon ojan yli ja sain kuin sainkin sen toiselle puolelle.
Ite otin vauhtia ja ponkasin, vaan maaperä olikin sateen ja roudan pehmentämää liejua, eikä jalkovälini venynyt tarpeeksi pitkälle, niin vajosin nilkkoja myöten savikuravelliin. Toinen lenkkari jäi vielä kiinni ja jouduin kepillä kaivamaan sen sieltä. Manaten kaikki kirosanat ilmoille tyhjensin kengän liejusta ja työnsin inhoten jalkaani.
Kannon kanssa jatkoin vaivalloista matkaa hampaat irvessä, nyt kynnöspeltoa pitkin. Kuravelliset lenkkarit keräsivät mukavasti multaa ympärille ja askel kävi painavammaksi. Mutta periksi ei anneta. Viimein näkyi jo tie ja taloja ja paikansin, missä olin. Pieni toivonkipinä syttyi rintaani, mutta samalla jysähti pelko ja häpeä. Miten pääsisin kottii asti kenenkää näkemättä.
Ajatukset lopahtivat, kun eessä oli vieläkin isompi veto-oja. Nyt piti ottaa kaikki erämiestaitonsa esille, että pääsisi kunnialla yli ilman uintia. Mittailin taas pitkin ojan reunoja, toisella puolella maa ainakin näytti kuivalta ja siinä olisi jopa mahollisuus pysyä. Otin vauhtia ja viskasin kannon. Kehuin ihteäni ääneen, mutta liian aikasi, sillä se alkoi pyörimään törmää alaspäin ja molskahti keskelle ojaa. Sain vieläpä kaikki kuraveet naamalleni, kun en tajunnut jännitykseltäni perääntyä.
Enimpiä rapoja laseistani pyyhkien päätin ottaa kunnon vauhit ja hypätä tuntemattomaan.
Pääsinhän minä toiselle puolelle. Housujen saumasta kuului KRÄTS ja selästä NAKS .Vieläpä samalla hetkellä kuiva hepponen maa alkoi murentua jalkojen alta ja hädissäni tarrasin käsillä puiden juurakkoon, joka olikin hepposta sammalta ynnämuuta hättöä. Päästin suosiolla irti, sillä tapahtumien kulkua ei enää voinut estää. Kourat täynnä aluskasvillisuutta molskahin kuravesiojaan perse eeltä. Kusi housuissa ei enää tuntunut missään. Ilmoille päästin semmosen manausloitsun, että säikähin itekki.
Optimistisena ajattelin, että olimmehan kannon kanssa sentään vielä yhtä. Änkesin ylös sen kanssa, väänsin enimmät veet vaatteistani ja kapusin tielle. Selkä oli näköjään naksahtanut takaisin, mutta housujen sivusauma repsotti ikävästi. Pälyilin ympärilleni pelokkaasti hirnahdellen, ku mikäki mielisairaalasta karannut hevonen. Olin juna-asemalla ja puikkelehtien puupinojen takaa pääsin metän suojia pitkin omalle takapihan hiekkatielle.
Ihmeekseni huomasin, etten ees ollut käyttänyt tietä vaan tullut sen pätkän Niskasen Antin peltoa pitkin takapihalle.
Siinä sitä oli extremeä kerrakseen xD
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)