Arkistojen aarteita toukokuulta 2009!
Aattelin käydä tässä iltamassa pikasella lenkillä, mutta kilometrin jälkeen aattelinkin vähän oikaista maantielle metsäautotietä pitkin. Jouduin pellolle, joka oli juuri kynnetty. No, pellonpientareita pitkin pääsin lähemmäs tietä, mutta eessä olikin semmonen oja, että päätinkin mennä pientareita pitkin toiseen suuntaan. Tulisin minä johonkin toiselle tielle. Pelto loppui ja alkoi melkonen rytteikkö pienen ojan jälkeen. Takasinhan en enää lähe, päätin ja niin raivasin tietä eteenpäin.
Ojia oli enemmän, ku kapakoita hesassa ja yhen ojan yli, kun hyppäsin naamaani tarttui hämähäkin seitti. Juoksin ja huusin, ku alienin jahtaamana pitkin kuivuneita rytteikköjä ja puskia riipien kynsillä seittiä naamastani, kunnes tulin hakkuualueelle. Selvittelin vinkuvaa hengitystäni kunnes sain jumalattoman aivastus-sekä yskänkohtauksen. Kusikin tuli siinä rytäkässä housuun. Optimistisena ihmisenä huokasin, hyvä ettei paska. Ei sattunna paperia mukkaa eikä puhtaita housuja. Tällä tuulella kusiset housut kuivuisivat äkkiä.
Oli pakko saaha hengitys tasaiseksi, koska en tollo ollut tajunnut pikkulenkille ottaa piippua taskuun.
Istuskelin kannon nokassa vinkumassa kymmenisen minuuttia ja pälyilin ympärilleni. Silmiin osui mahtavia kantoja ja oisin ottanut mukaan mutten jaksanut kantaa. No sitten löysin semmosen, jota jaksoin nostaa. Viiskymmentä metriä eteenpäin hyvää tasasta maastoa ja sitten jumalaton veto-oja. Aikani mittailin ja etin kapeaa ylityskohtaa. Heitin kannon ojan yli ja sain kuin sainkin sen toiselle puolelle.
Ite otin vauhtia ja ponkasin, vaan maaperä olikin sateen ja roudan pehmentämää liejua, eikä jalkovälini venynyt tarpeeksi pitkälle, niin vajosin nilkkoja myöten savikuravelliin. Toinen lenkkari jäi vielä kiinni ja jouduin kepillä kaivamaan sen sieltä. Manaten kaikki kirosanat ilmoille tyhjensin kengän liejusta ja työnsin inhoten jalkaani.
Kannon kanssa jatkoin vaivalloista matkaa hampaat irvessä, nyt kynnöspeltoa pitkin. Kuravelliset lenkkarit keräsivät mukavasti multaa ympärille ja askel kävi painavammaksi. Mutta periksi ei anneta. Viimein näkyi jo tie ja taloja ja paikansin, missä olin. Pieni toivonkipinä syttyi rintaani, mutta samalla jysähti pelko ja häpeä. Miten pääsisin kottii asti kenenkää näkemättä.
Ajatukset lopahtivat, kun eessä oli vieläkin isompi veto-oja. Nyt piti ottaa kaikki erämiestaitonsa esille, että pääsisi kunnialla yli ilman uintia. Mittailin taas pitkin ojan reunoja, toisella puolella maa ainakin näytti kuivalta ja siinä olisi jopa mahollisuus pysyä. Otin vauhtia ja viskasin kannon. Kehuin ihteäni ääneen, mutta liian aikasi, sillä se alkoi pyörimään törmää alaspäin ja molskahti keskelle ojaa. Sain vieläpä kaikki kuraveet naamalleni, kun en tajunnut jännitykseltäni perääntyä.
Enimpiä rapoja laseistani pyyhkien päätin ottaa kunnon vauhit ja hypätä tuntemattomaan.
Pääsinhän minä toiselle puolelle. Housujen saumasta kuului KRÄTS ja selästä NAKS .Vieläpä samalla hetkellä kuiva hepponen maa alkoi murentua jalkojen alta ja hädissäni tarrasin käsillä puiden juurakkoon, joka olikin hepposta sammalta ynnämuuta hättöä. Päästin suosiolla irti, sillä tapahtumien kulkua ei enää voinut estää. Kourat täynnä aluskasvillisuutta molskahin kuravesiojaan perse eeltä. Kusi housuissa ei enää tuntunut missään. Ilmoille päästin semmosen manausloitsun, että säikähin itekki.
Optimistisena ajattelin, että olimmehan kannon kanssa sentään vielä yhtä. Änkesin ylös sen kanssa, väänsin enimmät veet vaatteistani ja kapusin tielle. Selkä oli näköjään naksahtanut takaisin, mutta housujen sivusauma repsotti ikävästi. Pälyilin ympärilleni pelokkaasti hirnahdellen, ku mikäki mielisairaalasta karannut hevonen. Olin juna-asemalla ja puikkelehtien puupinojen takaa pääsin metän suojia pitkin omalle takapihan hiekkatielle.
Ihmeekseni huomasin, etten ees ollut käyttänyt tietä vaan tullut sen pätkän Niskasen Antin peltoa pitkin takapihalle.
Siinä sitä oli extremeä kerrakseen xD