Angels my way!

Enkelit ovat aina kuuluneet elämääni, varsinkin suojelusenkelit.Pienestä asti ovat istuneet olkapäälläni.Äitini minua oottaessa ja synnytyksen alkaessa hän souti vastarannalle, että pääsi sieltä nopeammin taksiin ja sairaalaan. Hirvittävää ajatella siinä tilassa soutamista. Alle vuoden ikäisenä sairastuin aivokalvontulehdukseen eikä ollut toivoakaan parantumisesta. Olin tajuttomana monta päivää ja lääkärit heittivät jo toivonsa. Silti jaksoin taistella elämästä.

Olen ollut ihan pienenä heikoilla jäillä monta kertaa, koska asuimme järven rannalla emmekä omistaneet autoa. Järven yli oikaisemalla pääsimme äkkiä kauppaan. Monta kertaa kevätjäät painuivat allamme ja sulia kohtiakin oli kauempana.

Asuimme alkeellisessa talossa linjan päässä, jonne salamat aina iskivät ukkosella. Pari kertaa salamapallokin tuli muurin läpi hajottaen puoli seinää. Itse lensin pari kertaa monia metrejä salaman iskiessä lähelle, kun menin sulkemaan ovea. Muistan yhen kerran selvästi, kun olin keittiön pöydän ääressä kuorimassa appelsiinia ja yht'äkkiä puhkesi ukonilma. Salama löi rajusti jonnekkin lähimaastoon, että lensin tuolilta kauas.

Teini-iässäkin salama vainosi. Kerran olin paistamassa lettuja ja ukonilma taas yllätti salamoineen. Lettupannu halkesi kahtia ja lettu lensi kattoon :D Huvittavaa näin jälkeenpäin, mutta silloin ei naurattanut. Kättä särki viikon verran ja se oli valkoinen, ihan kuin ei veri oisi kiertänyt ollenkaan.

Myös kaamea mullikin on jahdannut minua ja veljeäni. Lähinaapurissa asui vaarallinen härkä, joka karkasi välillä. Kerran se tuli metsästä raivona, kun olimme veljen kans menossa perukuoppaan. Juoksimme hengenhädässä karkuun ja pienempänä jäin jälkeen veljestä. Juuri eteiskuistin vierellä härkä oli puskemassa minua, äiti nappasi kädestä ja veti minut kuistille. Myöhemmin se lopetettiin, kun se talloi 11- vuotiaan pojan kuoliaaksi.

Isä jätti meidät, kun olin pari vuotias. Äiti jaksoi monen lapsen kanssa taistella jokapäiväisestä leivästä, pelosta, yksinäisyydestä, sairastumisista ja kaikesta muusta. Niin kiitollinen olen äidilleni <3

Myöhemminkin elämässä suojelusenekelit ovat olleet rinnallani. Teininä olen liftaillut pitkiäkin matkoja ja aina selvisin, vaikka monesti oli täpäriä tilanteita. Ajokortin saatuani autoiluni ei ollut maailman turvallisinta. Kaikkia sattumia oli matkojen varrella. Ojaan ajoin useamman kerran talvikeleillä.

Mutta poikaystävänkin ajaessa olimme vaaratilanteessa. Hänen leikittyään ajollaan tien laidasta laitaan ei saanutkaan enää autoa hallintaan vaan mentiin mukkelismakkelis ainakin viiden metrin verran pyörien katon ja renkaiden kautta kunnes auto pysähtyi pylvääseen. Itse heräsin takaikkunalta joka paikka lasinsirpaleita täynnä ja olkapää murtuneena. Poikaystävä sanoi, että sekunttikin maantiellä, niin olisimme jääneet ison tukkirekan alle.

Muutenkin olen liukastellut auton kanssa aikuisenakin. Ja hirvien kanssa joutunut kohdakkain. Aina olen selvinnyt.

Kuukausi sitten aloin todella miettimään elämääni ja totesin, että todella minulla on suojelusenkeli. Kerran olen jopa nähnyt hänet. Valkoinen hahmo ikäänkuin liukui tien yli aivan edestäni ja sanomattomilla sanoilla käski minut tien viereen. Hetken päästä auto ajoi tuhatta ja sataa ohitseni ja ellen oisi siirtynyt, oisin jäänyt alle. 

Olen niin kiitollinen enkeleilleni. 

Tässä minun versiot niistä. Paikallisessa kirjastossa on näyttelyni ja sinne olen tehnyt mm näitä.Ideana on kierrätys.

Toivottavasti enkeleillä on tuuraajat :)

Ps. Jos jollakin olis tietoa, miten tään blogin saan ennalleen, olisin tosi iloinen. Mitä ohjelmia koneella tarvitaan, että tätä voi muokata. Olisko koneelta hävinnyt joku ohjelma.Tuntuu, kuin kaikki olis hävinnyt taivaan tuuliin, mikään ei muutu vaikka kuinka muokkaa ja vaihtaa. Outoa!

Enkeleitä elämäänne!

♥